Teini-ikäisenä näin dokumentin Sierra Leonen sisällissodasta. Kapinalliset leikkasivat ihmisten käsiä estääkseen heitä äänestämästä. Tuo julmuus – ei vain ruumiinosan, vaan voiman ja kykyjen riistäminen – oli minulle käsittämätöntä kauhua.
Vuosia myöhemmin loin valokuvanäyttelyn, joka keskittyi kuljetusmaailmaan: pitkiin teihin, hiljaisiin kuormiin ja niiden hiljaiseen kestävyyteen, joiden ote ratista pitää kaiken liikkeessä – huomasi sitä kukaan tai ei.
Sen jälkeen tie on ollut kivinen. Lapseni menetti kätensä onnettomuudessa. Ja minäkin menetin jotain: turvallisuuden illuusion. Elämä järkkyi.
Aloin lukea ja pohtia, rakentaa omia viitekehyksiäni. Aloin kirjoittaa yksinkertaisesti muistaakseni työkalut ja totuudet, joiden löytämiseen olin nähnyt niin paljon vaivaa. Muotoilin tämän kirjan niin, että jokainen sivu voi seisoa omillaan – muistaen päivät, jolloin en pystynyt käsittelemään enempää kerrallaan.
Kun kirja oli lähes valmis, ajattelin: “Minun pitäisi kertoa Afrikasta ja valokuvanäyttelystä.” Kävin vanhoilla nettisivuillani ja siellä odotti käännös: The Grip of Life – Truth Behind the Wheel (Elämän ote – Totuus ratin takana).
Se todella iski minuun.
Olin hämmästynyt. Silloin, vuonna 2009, ajattelin sen olevan vain hyvä fraasi. Vahva ja sopiva. Olin unohtanut sen. En tiennyt, että pitäisin siitä yhä kiinni vuosia myöhemmin – en otsikkona, vaan elämäntapana.
Ja silti, kun löysin sen uudelleen, jo olemassa, jo omani, se tuntui kuin tapaisin vanhan itseni, joka oli jättänyt minulle viestin. “Tulet tarvitsemaan tätä sanaa. Pidä se lähellä.“
Kävi siis ilmi, että olen kirjoittanut Gripistä koko ajan ja ollut samojen kysymysten äärellä noin 30 vuotta:
- Mitä tarkoittaa pitää kiinni?
- Miten pidämme kiinni, vaikka kaikki muuttuu?
- Mistä löydämme voiman, kun otteemme muuttuu?
- Mikä pitää meidät vakaina, kun mikään ympärillämme ei ole?
- Miten lapseni voi olla niin hämmästyttävä – iloinen, voimakas ja täynnä valoa – kun yksi pahimmista peloistani tapahtui hänelle?
- Miten voin tukea häntä pysymään säteilevänä, lannistumattomana ja kestävänä?
- Miten kuljemme kenenkään rinnalla, pidellen juuri tarpeeksi tiukasti, emme liian lujaa eikä päästäen irti liian aikaisin?
- Miten teemme sen itsellemme?
- Onko irti päästäminen koskaan edes mahdollista?
- Voivatko meidät murskaavat sekunnit pehmentyä kaiken sen myötä, mitä rakennamme ennen ja jälkeen iskun?
Vuodet kuluvat. Kysymykset pysyvät.
Johanna Välimäki
Logistiikkainsinööri
Yrittäjä